Kuvateksti: Synnytykset siirrettiin Poriin vuonna 1972, sitä ennen synnytettiin paloaseman takana olleessa puurakennuksessa, jonka myöhemmin korvasi uusi uljas tiilirakennus tiilikaupungin hengessä.

 

Elettiin 1950-lukua, kun kankaanpääläinen nuori Leila Suonpää jätti lukion kesken rehtorin kovasta kannustuksesta huolimatta. Lukemisen sijan hän kaipasi tekemistä ja lähes samaan aikaan silmiinsä osui ilmoitus Kätilöopiston pääsykokeista.

– Sinne minä sitten lähdin, Helsinkiin. Ensimmäistä kertaa, enkä minä missään ollut käynyt ennen sitä. Vuonna 1959 valmistumisen jälkeen pääsin heti Kankaanpäähän synnytysosastolle töihin. Tuolloin oli kova pula kätilöistä ja työhön olisi päässyt mihin vain. Samankaltaista pulaa on nytkin, Leila miettii.

Jotain muutakin samankaltaisuutta työstä löytyy nykyään, vaikka maailma on kovin erilainen.

– Kiirettä piti, lapsia syntyi paljon ja työtä riitti. Piti olla reipas, että työt tulivat tehdyksi. Palkka oli aika niukka. Siitä me vähän napisimme, vaikka työssä viihdyttiin ja iloittiin siitä, että sai tehdä työtä. Palkka haettiin kunnantoimistolta, joka sijaitsi paloasemalla. Silloin se oli talo, josta tuli raha.

Kansanterveyslaki muutti työympäristöä

Leila muistelee, että 60-luvun lopulla synnytysosasto toimi uusissa tiloissa. Osasto lakkautettiin aika pian, kun kansanterveyslaki astui voimaan vuonna 1972.

– Synnyttäjät siirrettiin sitten Poriin, ja minä opiskelin sairaanhoitajaksi Porissa. Heti seuraavana vuonna siirryin kouluterveydenhoitajaksi, ja työskentelin terveydenhoitajana lopun työurani ajan. Kyllä nämä vuodet olivat niitä ruuhkavuosia, kuten nykyään sanotaan, kun työn ohessa rakensimme talon ja saimme kaksi lasta.

Koska lapsia syntyi paljon, oli koulussakin oppilaita runsaasti. Kouluterveydenhoitajalla oli tuolloin vastuulla keskustan koulujen lisäksi myös pikkukouluja, joita oli myös määrällisesti runsaasti.

– Päivät olivat täyteläisiä, mutta kiirettä ei jotenkaan ajateltu samoin kuin nykyisin – työt tehtiin. Terveystarkastukset, rokotukset, terveystiedon lisääminen ja yhteistyö opettajien kanssa olivat arjen normaaleja tekoja. Paljon keskusteltiin lasten ja nuorten kanssa kaikenlaisista asioista. Myös niistä, joista he eivät voineet puhua kotona.

Koulussa kaikki olivat yhtä

Leila muistelee, että myös noina aikoina kouluissa oli kiusaamista, mutta tapaukset käsiteltiin hyvin suoraviivaisesti.

– Asiat otettiin heti käsittelyyn ja puhuttiin pois. Pyydettiin ja annettiin anteeksi, sitten asiat jätettiin taakse. Siihen aikaan auktoriteetteja kunnioitettiin ja aikuiset otettiin vakavasti, eikä kyseenalaistettu kaikkea.

Työyhteisöissä oli jo tuolloin nähtävissä sukupolvien välisiä eroja, kun kouluun tuli nuorempia opettajia ja muita ammattilaisia. Yhteishenki koulussa oli kuitenkin hyvä.

– Elämä oli kaikin puolin arvokasta ja ihmisten välinen kunnioitus korostui. Niin aikuisten kunnioitus lapsia ja nuoria kohtaan sekä toisinpäin. Kunnioitimme ammatillisesti toinen toisiamme ja puhuimme asioista suoraan. Siitä se syntyi, arvokkuus ja turvallisuuden tunne kaikessa – se oli sellaista tavallista ja yksinkertaista elämää, Leila muistelee.

Teksti: Pia Hirvonen

Kuva: Kankaanpään kaupunginmuseon kuvakokoelma

Artikkeli on julkaistu yhteistyössä Kankaanpään Seudun kanssa.